Koivunen nousee arvostettuun joukkoon - "Iso kunnia" | Pelicans

Torstai 28.3. 18:30 VS.

Koivunen arvostaa Lahti-kiekon Hall of Fame -nimityksensä korkealle - ”Iso kunnia, kun katsoo seinää, keitä sinne on aiemmin valittu”

Isku Areenalla juhlistetaan perjantain Pelicans – KooKoo -ottelussa Toni Koivusta ja Martti Mikkosta, jotka nostetaan Lahti-kiekon Hall of Fame -kunniagalleriaan. Tässä haastattelussa lahtelaisyleisön suosikki Koivunen käy läpi hienon peliuransa vaiheita ja avaa tiivistä sidettään kannattajakuntaan.

Kiekkoreippaan kasvatin Toni Koivusen kiekkoura pääsarjassa alkoi kaudella 1990-91 Hockey Reippaan joukkueessa. Yhteensä 12 kautta kestänyt pääsarjaura Lahdessa päättyi vuonna 2010. Väliin mahtui Liiga-kiekkoa myös Lukossa, JYPissä sekä Bluesissa. Syöttelijävirtuoosi Koivunen pelasi Liigassa yhteensä 810 ottelua pistein 104+262=366. Hän kantoi kolmella kaudella Pelicansissa kapteenin C-kirjainta ja toimi joukkueen varakapteenina viidellä kaudella.

Ulkomailla Koivunen kiekkoili Ruotsissa (Timrå IK), Tanskassa (Herning Blue Fox) ja Ranskassa (Morzine-Avoriaz), missä keskushyökkääjä päätti peliuransa keväällä 2012.

Nyt 46-vuotiaalla Koivusella on edessä iso päivä. Koivunen ja Martti Mikkonen aateloidaan Lahti-kiekon Hall of Fameen tämän viikon perjantaina 20. ja 21. henkilöinä.

Millä mielin otat vastaan tämän hienon tunnustuksen?

- Onhan se iso kunnia, kun katsoo seinää, keitä sinne on aikaisemmin valittu. Hieno kunnia päästä siihen joukkoon.

Palataan hetkeksi ihan sinne juurille. Mistä kiekkoharrastuksesi sai aikoinaan alkunsa?

- Kyllä se lähti ihan perintönä isän kautta. Hän pelasi kiekkoa 1970-luvulla ja sattui katkaisemaan reisiluunsa kiekkopelissä juuri silloin kaudella 1970-71, kun synnyin. Isä valmensi aikoinaan ensin Kiekkoreippaan kaupunginosajoukkuetta ja siirtyi siitä valmentamaan meidän -71-ikäryhmää, kun olimme 7-8-vuotiaita. Sieltä se jääkiekko on verenperintönä tullut.

Milloin sait ajatuksen siitä, että voisit saada jääkiekosta ammatin?

- Ensimmäisen kerran varmaankin silloin, kun tein vuonna 1988 ensimmäisen rahallisen sopimukseni. Tai isähän sen allekirjoitti, kun oli 17-vuotias, eikä mulla ollut nimenkirjoitusoikeutta. Sopimus allekirjoitettiin Hämeenkadulla Kiekkoreippaan toimistolla. Palkka oli 100 markkaa per pöytäkirjaottelu. Silloin ajattelin, että kun alkaa saamaan rahaa, niin ehkä tästä tulee vielä ura. Tai en tiedä voiko sanoa, että olen ikinä mieltänyt tekeväni tästä ammatin, siihen vain kasvoi sisään.

Pelasit Lahdessa yhteensä 12 kautta. Muistoja ja tarinoita on varmasti paljon, mutta mitä niistä vuosista on jäänyt päällimmäisenä mieleen?

- Kyllähän se alku oli melkoista vuoristorataa. Pelasimme ensin Hockey Reippaan kanssa divisioonaa. Oli vähän talousvaikeuksia, mutta nousimme liigaan. Siellä saatiin Lahteen huippupelaajia, kuten Matti Hagman ja Tony Arimaa sekä tshekkiläiset Jaromir Sindel ja Oldrich Valek. Siinä meni pari vuotta, kunnes tuli Reipas Lahti. Ne ajat olivat vaikeita sekä taloudellisesti että pelillisesti. Asiat kävelivät varmasti pitkälti käsi kädessä.

- Sanotaan, että parhaat muistot menestyksen kannalta on Pelicansista vuodelta 2001. Johdettiin muistaakseni joulutauolla sarjaa, ja viidenneksiköhän me kokonaisuudessaan päädyttiin. TPS:aa vastaan väännettiin pudotuspeleissä. Kaikki Pelicans-kaudet ovat olleet muistorikkaita. Pelaajia ja valmentajia vaihtui tietysti paljon matkan varrella.

- Mieleen on painunut yksi kokemus heti peliuran jälkeen. Oli siis kevät 2012, ja täällä oli käynnissä finaalisarja Pelicansin ja JYPin välillä. Tulimme tuolloin keskiviikkona Ranskasta Vuosaareen, ja olin samana päivänä neljän aikaan Iskulla essu päällä myymässä hotdogeja finaalipelissä. Sydäntä lämmitti, että ehdin mukaan pudotuspelitunnelmaan, vaikka JYP veikin Suomen mestaruuden.

Jäikö se harmittamaan, että et päässyt maistamaan Lahdessa menestystä joukkuetasolla?

- Ainahan sitä haluaisi menestyä ja voittaa. Sitä lähdetään joka vuosi hakemaan. Realismit pitää ottaa kuitenkin aina urheilussakin huomioon. Se on tässä jännää, että pelasin kolmessa eri joukkueessa ulkomailla ja jokaisessa voitin jotain. Suomessa olin lähimpänä mitalia Lukossa pronssipelissä, mutta se hävittiin Ässille.

- Ulkomailla Ruotsissa tuli pronssia. Siellä ei pelattu pronssipeliä, mutta olimme kolmansia Timrån kanssa. Pronssia tuli niin ikään Tanskassa, jossa pelattiin kaksikin pronssiottelua. Ranskassa tuli Cupista hopeaa. Olin ulkomailla jännästi aina sellaisessa joukkueessa, jossa voitettiin edes joitain mitaleja.

Ketkä olivat urasi parhaita peli- ja ketjukavereita, joiden kanssa kemiat kohtasivat nopeasti?

- Jyväskylässä pääsin pelaamaan paljon hyvien ulkomaalaisten, muun muassa ruotsalaisen Robert Burakovskyn, Peter Larssonin sekä tshekki Jaroslav Bednarin, kanssa. Oli meillä siellä hyvä Suomi-ketjukin Jyrki Jokisen ja Lasse Jämsenin kanssa.

- Mulle kuitenkin tärkein kaksikko, joka näkyi pisteissäkin, oli Saarisen Jesse ja Santavuoren Tuomas. Tuntui, että olisin pelannut heidän kanssaan ikuisuuden, vaikka oltiin kimpassa kokonaisuudessaan vain kolme kautta. Se oli sääli, että viimeisellä kaudellani Pelicansissa ei saatu pelata yhdessä alkukaudesta lähtien. Sitä ihmeteltiin porukassa, koska tulokset edellisiltä kausilta olivat yllättävän hyviä. Mutta nämä ovat aina valmentajan valintoja.

Olit aina Lahden-vuosinasi kotiyleisön suuressa suosiossa – ja olet sitä tietysti edelleen. Aistiko sen, ja miltä tällainen huomio tuntui?

- Kyllä sen tiedosti. Ehkä se on ihan persoonakysymyskin, että tulen hyvin ihmisten kanssa toimeen. Olin fanien kanssa paljon tekemisissä jään ulkopuolellakin. Oli tilaisuuksia, joissa olin monesti kapteenin ominaisuudessa paikalla. Ihmiset tulevat vieläkin paljon juttelemaan, eikä se ole mulle millään tapaa negatiivinen asia. Tykkään jutella, ja siinä tilanteessa pelaaja antaa tavallaan faneille päin muutakin kuin sen itse ottelutapahtuman. On hyvä olla kanssakäymisessä muutenkin.

- On paljon faneja, joista on tullut ihan pidempiaikaisia ystäviäkin. Kiekon kautta Tanska on ainut, jonne ei ole enää niin paljon kytköksiä, mutta sosiaalisen median kautta vaihdetaan ajatuksia sinnekin suuntaan. Esimerkiksi viime pääsiäisenä olimme Ruotsissa Timråssa vierailulla. Siellä oltiin tekemisissä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka olivat faneja, mutta he auttoivat meitä suomalaisia paljon muun muassa lastenhoitoasioissa. Ranskassakin on vierailtu, ja sieltä on käyty täällä päin.

Miltä Pelicans mielestäsi näyttää tänä päivänä urheilullisella puolella?

- Hyvältä. Joukkue on valmennuksensa näköinen, liikkuva ja työteliäs. Pelaajat ovat ostaneet hyvin valmentajan näkemyksen pelitavasta. Nykykiekossa Pelicansin pelitapa on erittäin vaativa. Yksilön pitää olla erittäin hyvässä kunnossa. Jääkiekko on muuttunut ja kehittynyt paljon tämän vuosikymmenen puolikkaan puolella. Vauhti on mennyt eteenpäin, kohti sellaista riskittömämpää pelaamista. Taitomiehille ei välttämättä ole enää niin paljon tilaa ja aikaa. Se vaatii pelaajalta sopeutumista aika paljon.

Entiset pelikaverisi Jesse Saarinen ja Mikko Kousa kantavat edelleen kotikaupunkinsa seuran värejä.

- Mukava nähdä, että he ovat edelleen erittäin kantavia pelimiehiä Pelicansissa. Olin iloinen, kun Jeppe tuli takaisin repaleisen kesän jälkeen. Hänestä huomaa, että mies on hyvässä kunnossa ja pystyy tuomaan joukkueeseen paljon, varsinkin sitä kokemusta. Joka joukkue tarvitsee aina tietyn verran kokemusta. Ne tuovat joukkueeseen rauhoittavaa elementtiä, jotka ovat nähneet pikkuisen enemmän.

Millä mielin odotat juhlallisuuksia ennen perjantain Pelicans – KooKoo -ottelua? Luvassa on varmasti tunteellinen hetki itsellesi ja perheellesi.

- Tuollainen tilaisuus on aina tietenkin hieno, mutta toisaalta taas toivoisi, että se menisi omalla painollaan ohi. Puhetta tässä valmistellaan ja se yritetään pitää lyhkäisenä. Tämä on hieno kunnianosoitus myös Martti Mikkoselle.

- Perheestäni valitettavasti kaikki eivät pääse paikalle. Nuorimmalla pojalla Veetillä on treenit Pelicansin C:n kanssa, ja Eetu on kiinni Savonlinnassa SaPKossa. Tytär Eevi on hallilla kolaamassa Liigan mainoskatkoilla jäätä, vaimo on puolestaan myymässä hodarikioskilla. Vanhemmat tulevat paikalle, ja velipoika perheensä kanssa.

- Se itse päätapahtuma alkaa klo 18.30. Toivon mukaan tulee hyvä peli.

Pelicans - KooKoo perjantaina 23.11. Isku Areenalla klo 18.30!

Aleksi Salonen