Taavi Vartiainen ja Joonas Jalvanti ovat eläneet vuosia, jolloin jääkiekko, aikaisemmin yksi elämän tärkeimmistä asioista, on menettänyt merkityksensä. Vaikeudet ovat vaikuttaneet pelaamisen lisäksi ihmissuhteisiin, perhe-elämään ja käsitykseen omasta itsestä.

Vaikka heidän sairastumisensa taustat ja toipumisensa ovat olleet erilaisia, molempien kokemuksissa korostuu yksi yhteinen asia: avun hakeminen ja muiden ihmisten tuki ovat olleet ratkaisevassa roolissa elämässä eteenpäin pääsemisessä.

Taavi Vartiainen: Kun elämästä katosivat värit

Taavi Vartiainen kuvailee itseään luonnostaan iloiseksi, energiseksi ja elämänmyönteiseksi ihmiseksi. Hän kertoo innostuvansa pienistä asioista ja nauttivansa siitä, että pystyy tuomaan hyvää energiaa myös ympärillään oleville ihmisille.

Näin ei kuitenkaan aina ole ollut.

Vartiaisen mielenterveyden haasteet alkoivat nousta vakavasti esiin hänen Pelicans-uransa loppuvaiheessa, kauden 2018–2019 tienoilla. Vähitellen hänen aikaisemmin tuntemansa ilo ja innostus alkoivat kadota.

Asiat, jotka olivat ennen tuntuneet tärkeiltä ja merkityksellisiltä, eivät enää herättäneet samanlaisia tunteita.

"Kun ongelmat olivat isompina mielenterveyden kanssa, niin maailma oli hyvin musta ja tavallaan värit hyvin harmaita. Mielenkiinto ei ollut edes rakkaimpiin asioihin kovin korkealla", Vartiainen kuvailee.

Olo muuttui vähitellen niin synkäksi, että se alkoi hallita kaikkea hänen elämässään. Myös jääkiekko, jonka parissa Vartiainen oli viettänyt suuren osan elämästään, alkoi tuntua merkityksettömältä.

Hän kuitenkin pyrki jatkamaan tavallista arkeaan ja pitämään vaikeutensa mahdollisimman pitkään omana tietonaan.

Tilanne kärjistyi lopulta kesäharjoittelukaudella, jolloin masennus vei Vartiaiselta lähes kokonaan toimintakyvyn.

Hän muistaa edelleen elävästi hetken, jolloin ymmärsi, ettei kyse ollut enää tavallisesta väsymyksestä tai hetkellisestä alakuloisuudesta.

"Mä olen ollut silloin himassa ja mä en pääse aamulla ylös. Ja se ei ole sellainen, että nyt ei huvita tai vähän väsyttää, vaan sun kroppa painaa, sun pää painaa ja ne ajatukset painaa", Vartiainen kertoo.

Hän kuvailee ajanjaksoa, jolloin jopa kaikkein tavallisimmat asiat tuntuivat ylivoimaisilta. Sängystä nouseminen, syöminen ja harjoituksiin lähteminen eivät enää onnistuneet entiseen tapaan.

Vartiainen kertoo olleensa noin kaksi viikkoa tilanteessa, jossa hän ei kyennyt lähtemään kesäharjoituksiin. Vaikeimpiin hetkiin liittyi syvää toivottomuutta, arvottomuuden tunnetta ja itsetuhoisia ajatuksia.

Vaikka ympärillä oli perhettä, läheisiä ja joukkuekavereita, masennuksen keskellä hän ei pystynyt näkemään elämässään samoja merkityksiä kuin aikaisemmin.

"Se oli sellainen tyhjyys, että elämässä ei ole enää mitään syytä. Miksi mun pitäisi syödä tai nukkua tai nousta tästä sängystä?"

Vartiainen ymmärsi lopulta, ettei pystyisi selviytymään tilanteesta ilman ulkopuolista apua.

Sen myöntäminen oli kuitenkin vaikeampaa kuin hän oli osannut kuvitella.

Jääkiekkoilijan oli vaikea myöntää, ettei enää jaksa

Vartiaisen mukaan jääkiekkomaailmassa vallitsi hänen pelaajavuosinaan vahva käsitys siitä, millainen ammattiurheilijan tulisi olla.

Pelaajalta odotettiin kovuutta, periksiantamattomuutta ja kykyä jatkaa eteenpäin vaikeuksista huolimatta. Fyysisistä vammoista oli luontevaa keskustella, mutta mielenterveyden ongelmat olivat huomattavasti vaikeampi puheenaihe.

Vartiainen koki itsekin, että vaikeuksista kertominen olisi ristiriidassa sen kanssa, millaisena hän halusi itsensä urheilijana nähdä.

"Se oli itselle tosi korkea kynnys mennä sinne lääkäriin ja sanoa, ettei jaksa. Ja siitä oli vielä tosi iso kynnys sanoa oman joukkueen kopissa, ettei jaksa", Vartiainen muistelee.

Tilannetta vaikeutti myös hänen oma luonteensa. Vartiainen kertoo olleensa tottunut selviytymään vaikeuksista itse ja pitämään yllä kovaa ulkokuorta.

Samalla hän kävi sisäistä kamppailua sen kanssa, ettei pystynyt enää hallitsemaan omaa vointiaan.

Vaikeudet heijastuivat myös hänen läheisiinsä. Vartiainen kertoo olleensa ajoittain vaikeasti lähestyttävä ja purkaneensa pahaa oloaan ympärillä oleviin ihmisiin.

"Uskon, että moni ihminen huomasi mun ympärillä, ettei mulla ole kaikki hyvin. Mutta silloin mä saatoin myös käyttäytyä niin, etten ollut helposti lähestyttävä persoona", hän kertoo.

Vartiainen tunnistaa nyt, että mielenterveyden haasteet voivat muuttaa ihmisen käyttäytymistä huomattavasti. Ihminen, joka normaalisti on iloinen ja sosiaalinen, saattaa muuttua vetäytyneeksi, ärtyneeksi tai vaikeasti lähestyttäväksi.

Hänen omalla kohdallaan avun vastaanottaminen vaati lopulta sen hyväksymistä, ettei kaikesta tarvitsekaan selviytyä yksin.

Avun hakemisesta alkoi vuosien mittainen toipumisprosessi

Lopulta Vartiainen hakeutui lääkärin vastaanotolle. Hän muistaa tilanteen jännittäneen huomattavasti, sillä omaa pahaa oloa oli vaikea selittää edes itselleen.

"Mua jännitti mennä sinne lääkäriin puhumaan näistä asioista, kun mä en oikein itsekään osannut itselleni kuvailla niitä asioita", hän kertoo.

Vaikka ensimmäinen askel tuntui vaikealta, se käynnisti hoitoprosessin, joka osoittautui myöhemmin hänen elämänsä kannalta ratkaisevaksi.

Vartiaisella todettiin myöhemmin kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Diagnoosin saaminen ei kuitenkaan tarkoittanut, että kaikki olisi muuttunut välittömästi paremmaksi. Edessä oli pitkä ja paikoin erittäin raskas toipumisprosessi.

Vartiainen kertoo, että vaikeimpina vuosina hän joutui turvautumaan myös sairaalahoitoon ja sähköhoitoon. Oman sairauden ymmärtäminen, sopivan hoidon löytäminen ja normaalin arjen rakentaminen veivät aikaa.

Vähitellen hän alkoi kuitenkin saada tarvitsemaansa tukea ja oppia elämään sairautensa kanssa.

Erityisen merkityksellisiksi Vartiainen nostaa lääkäreiltä, mielenterveyshoitajilta ja vertaistukiryhmistä saamansa avun.

Hän kertoo myös oppineensa suhtautumaan omiin tunteisiinsa uudella tavalla.

"Se matka on ollut pitkä, ja se apu, minkä on saanut ihmisiltä, lääkäreiltä, mielenterveydenhoitajilta ja vertaistukiryhmistä, on ollut ihan korvaamaton."

Vartiainen päätti aikanaan kertoa sairaudestaan myös julkisesti sosiaalisessa mediassa. Päätös syntyi aikana, jolloin hänen oma vointinsa oli edelleen vaikea.

Avoimuudella oli kuitenkin myös itseä suurempi tarkoitus.

Vartiainen halusi osoittaa muille urheilijoille, ettei mielenterveyden haasteissa ole mitään hävettävää ja että myös ammattiurheilija voi sairastua.

Hän toivoi oman kokemuksensa rohkaisevan edes yhtä samankaltaisessa tilanteessa olevaa ihmistä hakemaan apua.

Pelicans-yhteisö oli Vartiaiselle tärkeä tuki

Pelicansilla ja lahtelaisella jääkiekkoyhteisöllä on ollut Vartiaisen elämässä erityinen merkitys.

Kiekkoreippaan kasvattina hän on viettänyt suuren osan elämästään lahtelaisen jääkiekon parissa. Seuran ihmisistä on vuosien aikana tullut hänelle paljon enemmän kuin pelkkiä joukkuekavereita tai työkavereita.

Vaikeina vuosina Vartiainen koki seuran ja joukkuekavereiden tuen erittäin tärkeäksi.

Samalla läheinen suhde seuraan teki omasta tilanteesta kertomisen aluksi vaikeaa. Vartiainen kertoo tunteneensa velvollisuutta joukkuetta ja seuraa kohtaan. Hän ei halunnut jättää muita pulaan tai myöntää, ettei enää pystynyt jatkamaan normaalisti.

Kun hän lopulta uskalsi kertoa tilanteestaan, tukea kuitenkin löytyi.

Vartiainen muistelee lämmöllä entisiä joukkuekavereitaan ja valmentajiaan. Hän mainitsee nimeltä muun muassa Antti Tyrväisen, Jesse Saarisen ja Mikko Kousan sekä valmentajista Petri Matikaisen ja Pasi Nurmisen.

Heidän kanssaan syntyneet ihmissuhteet ovat kantaneet pitkälle pelaajauran jälkeiseen elämään.

"Ei se apu koskaan loppunut täällä organisaatiossa ja tässä kaupungissa", Vartiainen kertoo.

Hänen mukaansa Pelicans-yhteisössä on aina ollut ihmisiä, jotka ovat halunneet pitää huolta toisistaan myös kaukalon ulkopuolella.

Vartiainen kokee saaneensa seuralta ja sen ihmisiltä kaiken mahdollisen tuen silloin, kun hän sitä eniten tarvitsi.

Taavi Vartiainen löysi uuden merkityksen juniorivalmentamisesta

Myös Taavi Vartiaisen elämä on muuttunut huomattavasti vaikeimpien vuosien jälkeen.

Pelaajaura on jäänyt taakse, mutta jääkiekko on edelleen merkittävä osa hänen elämäänsä.

Nykyisin Vartiainen toimii juniorivalmentajana ja kertoo nauttivansa työstään suunnattomasti.

Hän on päässyt valmentamaan niin nuoria aikuisia kuin aivan pienimpiäkin junioreita.

Vartiainen kokee, että omat vaikeat kokemukset ovat muuttaneet hänen suhtautumistaan elämään ja muihin ihmisiin.

Hän ymmärtää nykyisin paremmin, kuinka paljon merkitystä voi olla sillä, että joku kysyy toiselta aidosti, miten tällä menee.

Erityisen tärkeäksi hän kokee mahdollisuuden toimia nuorille turvallisena aikuisena.

"Se, että pystyy olemaan oikeasti itse nykyään se turvallinen aikuinen, kelle voi tulla sanomaan, että hei, mulla ei ole kaikki hyvin."

Vartiainen kertoo olevansa tällä hetkellä erittäin onnellinen.

Vaikeat vuodet eivät ole kadonneet hänen elämäntarinastaan, mutta niiden rinnalle on tullut uusia kokemuksia, iloa ja merkityksellisyyttä.

Hän on oppinut arvostamaan itseään ja omia voimavarojaan uudella tavalla.

Aikaisemmin omat tunteet saattoivat tuntua hallitsemattomilta. Nyt Vartiainen kokee pystyvänsä käsittelemään niitä paremmin ja hyväksymään myös vaikeat päivät osaksi tavallista elämää.

"Nykyään Taavi voi todella hyvin ja Taavi elää ehkä onnellisinta elämää", hän kuvailee.

Vaikka matka nykyhetkeen on ollut pitkä, Vartiainen on kiitollinen saamastaan avusta ja ihmisistä, jotka ovat kulkeneet hänen rinnallaan.

"En mä istuisi tässä, jos mä en olisi lähtenyt silloin hakemaan sitä apua."

Joonas Jalvanti: Aivotärähdyksestä alkoi vaikea ajanjakso

Myös Joonas Jalvannin elämä muuttui tavalla, jota hän ei olisi osannut ennakoida.

Tammikuussa 2021 Jalvanti sai jääkiekko-ottelussa aivotärähdyksen. Loukkaantumisen jälkeen hän aloitti kuntoutuksen tavoitteenaan palata takaisin kaukaloon.

Jalvanti palasikin pelaamaan vielä saman kauden loppupuolella, mutta jälkeenpäin tarkasteltuna kaikki ei ollut kunnossa.

"En ollut oma itseni. Helppo sanoa näin jälkeenpäin, mutta olin monellakin tasolla kaukana parhaimmasta siitä Joonaksesta, mihin oli tottunut", hän kertoo.

Seuraavana syksynä Jalvanti palasi normaalisti joukkueharjoituksiin ja valmistautui uuteen kauteen.

Hänet nimettiin Pelicansin kapteeniksi, mikä toi mukanaan lisää vastuuta.

Kapteenina Jalvanti koki velvollisuudekseen näyttää esimerkkiä ja olla pelaaja, joka ei luovuta vaikeissakaan tilanteissa.

Samaan aikaan hänen oma vointinsa alkoi kuitenkin heikentyä.

Aluksi muutosta oli vaikea tunnistaa. Jalvanti kertoo jatkaneensa harjoittelua ja pelaamista, vaikka henkinen kuormitus kasvoi vähitellen.

Viikot ja kuukaudet kuluivat, ja mieliala muuttui yhä synkemmäksi.

Jääkiekko, josta hän oli saanut elantonsa ja jonka pelaaminen oli aikaisemmin tuottanut suurta iloa, alkoi tuntua lähes sietämättömältä.

"Kaikki oli aika synkkää ja mustaa. Mikään ei tuntunut miltään, ja jääkiekko oli kauheinta mitä mä tiedän", Jalvanti kuvailee.

Tilanne tuntui hänestä erityisen ristiriitaiselta.

Hän eli kotikaupungissaan, sai pelata unelma-ammatissaan ja ympärillä olivat puoliso, kolme lasta sekä läheiset ihmiset.

Ulkopuolisen silmin moni asia saattoi näyttää olevan hyvin.

Jalvanti ei kuitenkaan ymmärtänyt, miksi oma mieli tuntui jatkuvasti niin synkältä.

Muutos alkoi näkyä myös perhe-elämässä

Mielenterveyden haasteet eivät vaikuttaneet ainoastaan Jalvannin pelaamiseen.

Hän kertoo olleensa ennen sairastumistaan energinen, leikkisä ja vahvasti läsnä perheensä arjessa.

Kolmen lapsen isänä hän oli tottunut viettämään aikaa lastensa kanssa ja nauttimaan yhteisistä hetkistä.

Voinnin heikentyessä myös hänen käyttäytymisensä alkoi muuttua.

Väsymys lisääntyi, kärsivällisyys väheni ja arjen pienetkin asiat saattoivat tuntua aikaisempaa raskaammilta.

"Olin väsyneempi, ehkä kiukkuisempi lapsia kohtaan. Yleensä olen ollut pitkäpinnainen ja lapset saavat olla lapsia, mutta sitten kun mielenterveys alkoi mennä huonompaan suuntaan, olin vähän nopeammin suuttuva isä", Jalvanti kertoo.

Jalvanti uskoo, että hänen vaimonsa huomasi muutokset jo varhaisessa vaiheessa.

Hän itse ei kuitenkaan vielä täysin ymmärtänyt, mistä muutokset johtuivat.

Jälkikäteen Jalvanti pystyy tunnistamaan eron aikaisemman itsensä ja sairastumisen aikaisen vointinsa välillä huomattavasti selvemmin.

Mielenterveyden heikkeneminen oli tapahtunut vähitellen.

Lopulta vastaan tuli tilanne, jonka Jalvanti muistaa edelleen tarkasti.

Yksi vierasottelu muutti Jalvannin elämän suunnan

Jalvanti oli eräänä syksyisenä päivänä lähdössä kotoaan vierasotteluun Tampereelle.

Ennen lähtöään hän sanoi vaimolleen lauseen, joka kuvaa hyvin hänen silloista vointiaan.

"Jos mä tästä päivästä selviän, niin mä selviän mistä vaan."

Jalvannin mukaan ottelusta tuli hänen koko syksynsä heikoin.

Hän ymmärsi itsekin, ettei pystynyt enää suoriutumaan ammatissaan sillä tasolla, johon oli tottunut.

Seuraavana päivänä Jalvanti keskusteli tilanteestaan valmentajien kanssa.

Keskustelusta muodostui ratkaiseva käännekohta.

Valmentajat olivat huomanneet, ettei kaikki ollut kunnossa, ja katsoivat, että Jalvannin olisi syytä hakea ulkopuolista apua.

Aikaisemmin Jalvanti oli kertonut oireistaan lähinnä joukkueen lääkärille ja fysioterapeuteille, mutta nyt ongelmien vakavuus alkoi vähitellen konkretisoitua myös hänelle itselleen.

Pian keskustelun jälkeen Jalvannille järjestyi aika psykiatrin vastaanotolle.

Samalla viikolla hänen vointinsa kuitenkin romahti entisestään.

Ennen jääharjoituksia Jalvanti sai voimakkaan paniikkikohtauksen.

Hän kertoi tapahtuneesta valmentajilleen, eikä palannut sen jälkeen enää joukkueharjoituksiin pelaajaurallaan.

Psykiatrin vastaanotolla Jalvannilla todettiin masennus, ja hänelle aloitettiin lääkehoito.

Ensimmäinen käynti oli merkittävä askel tilanteen hyväksymisessä.

"Se jotenkin konkretisoitui itsellekin, että oikeasti tässä on ongelmia mielenterveyden kanssa, ja tämä on otettava tosissaan", Jalvanti kertoo.

Puhuminen ja ammattiapu toivat helpotusta

Sairauslomalle jäätyään Jalvanti alkoi etsiä aktiivisesti keinoja oman hyvinvointinsa parantamiseen.

Hän löysi Tampereelta psykoterapeutin, jolla oli omaa urheilijataustaa ja ymmärrystä ammattiurheilijan elämästä.

Tämä osoittautui Jalvannille tärkeäksi.

Hän koki helpottavana sen, että pääsi keskustelemaan ulkopuolisen ammattilaisen kanssa ihmiselle, joka ymmärsi myös urheiluun liittyviä erityisiä paineita ja vaatimuksia.

Psykoterapia alkoi tiiviisti. Aluksi tapaamisia oli jopa kaksi kertaa viikossa, myöhemmin kerran viikossa ja lopulta harvemmin.

Hoito jatkui noin kahden vuoden ajan.

Vähitellen Jalvanti oppi puhumaan omista kokemuksistaan avoimemmin ja käsittelemään vaikeita tunteitaan.

"Se tuntui hyvältä, ja uskalsin avautua. Sitten se suhde psykoterapeutin kanssa syveni koko ajan, jolloin siitä tuli tosi luontevaa", hän kertoo.

Psykoterapia auttoi Jalvantia voimaan henkisesti paremmin.

Avun hakeminen vaatii rohkeutta, mutta yksin ei tarvitse selviytyä

Sekä Vartiaisen että Jalvannin kokemukset osoittavat, kuinka vaikeaa oman avuntarpeen tunnistaminen voi joskus olla.

Molemmat olivat tottuneet kilpailemaan, kantamaan vastuuta ja toimimaan osana joukkuetta.

Vaikeimmilla hetkillä juuri nämä ominaisuudet saattoivat kuitenkin tehdä pysähtymisestä vaikeaa.

Vartiainen kertoo yrittäneensä jatkaa eteenpäin suomalaisen sisun voimalla silloinkin, kun omat voimavarat olivat jo loppuneet.

Jalvanti puolestaan kantoi kapteenina vastuuta joukkueestaan, vaikka hänen oma vointinsa oli heikentynyt jo pitkään.

Kumpikaan ei pystynyt yksin ratkaisemaan tilannettaan.

Molempien tarinoissa ensimmäiset askeleet kohti parempaa vointia alkoivat siitä, että ongelmista uskallettiin puhua ja apua alettiin etsiä.

Jalvanti korostaa erityisesti läheisten, ystävien ja työyhteisön merkitystä. Hänen omalla kohdallaan valmentajien puuttuminen tilanteeseen osoittautui ratkaisevaksi.

Hän kannustaa kaikkia kertomaan omasta voinnistaan jollekin luotettavalle ihmiselle.

"On se sitten pomo, kaveri, parhaat ystävät tai perheenjäsenet, niin varmasti he osaavat ottaa koppia ja auttaa ja ohjata eteenpäin", Jalvanti sanoo.

Vartiainen muistuttaa puolestaan siitä, ettei mielenterveyden haasteita voi aina nähdä ulospäin.

Hän uskoo, että monet hänen ympärillään olleet ihmiset huomasivat muutokset käyttäytymisessä jo ennen kuin hän itse oli valmis ottamaan apua vastaan.

Siksi myös muiden ihmisten huomioimisella voi olla suuri merkitys.

Jos joukkuekaverin, ystävän, työkaverin tai läheisen käytös muuttuu, kannattaa pysähtyä kysymään, mitä hänelle kuuluu.

Kysymyksen esittäjän ei tarvitse osata ratkaista toisen ongelmia. Joskus riittää, että on valmis kuuntelemaan ja auttamaan tarvittaessa eteenpäin.

"Uskalla olla heikko, koska se on todellista vahvuutta"

Haastattelunsa lopuksi Vartiainen pysähtyy pohtimaan, mitä hän haluaisi sanoa nuoremmalle itselleen, joka eli elämänsä vaikeimpia vuosia.

Hän tietää nyt, ettei tuolloin koettu synkkyys määrittänyt koko loppuelämää.

Vaikka toipuminen vei vuosia ja matkan varrella oli monia vaikeita hetkiä, elämässä oli vielä paljon hyvää odottamassa.

Jos hän voisi palata hetkeksi tuohon aikaan, hän haluaisi antaa nuoremmalle itselleen ennen kaikkea toivoa.

"Sä tulet selviytymään tästä."

Samalla Vartiainen haluaa muistuttaa, ettei vahvuus tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi selviytyä kaikesta yksin.

"Kovatkin jätkät pystyy hakemaan apua. Uskalla olla heikko, koska se on mun mielestä todellista vahvuutta."

Hän kannustaa ihmisiä puhumaan tunteistaan, vaikka niiden sanoittaminen tuntuisi vaikealta.

Myös Jalvanti toivoo, ettei kukaan jättäisi avun hakemista liian myöhäiseksi pelon tai häpeän vuoksi.

Molempien kokemukset muistuttavat siitä, että mielenterveyden haasteet voivat koskettaa ketä tahansa. Ne voivat kohdata ihmisen, jolla on rakastava perhe, läheisiä ystäviä, mielekäs työ ja ulospäin kaikki hyvin.

Vaikeudet eivät kuitenkaan tarkoita, etteikö elämässä voisi päästä eteenpäin.

Avun hakeminen ei aina tuo nopeaa ratkaisua, ja toipuminen voi olla pitkä prosessi. Ensimmäinen keskustelu voi silti olla ratkaiseva alku.

Älä jää yksin mielenterveyden haasteiden kanssa

Oletko itse kokenut mielenterveyden haasteita tai tunnetko jonkun, joka saattaisi tarvita apua?

Omista vaikeuksista puhuminen voi tuntua haastavalta, mutta ensimmäisen askeleen ei tarvitse olla suuri. Keskustelu läheisen, ystävän tai ammattilaisen kanssa voi auttaa löytämään keinoja oman tilanteen helpottamiseen.

Apua ja tukea on saatavilla, eikä ongelmien kanssa tarvitse jäädä yksin.

Päijät-Hämeen Mielenterveystyön Tuki Miete ry tarjoaa vertaistukea, yhteisöllisyyttä ja toimintaa mielenterveyden haasteita kohdanneille ihmisille.

Tutustu Miete ry toimintaan ja tukimahdollisuuksiin: www.mietery.fi

Muista, ettei sinun tarvitse pärjätä yksin.